ALOITUSSIVU | HISTORIA | GALLERIA | KUVA-ARKISTO | SUKUSEURA | UKK | LINKKEJÄ

 TAKAISIN

Olli Tenkanen (ACaebaaa):

J. V. Tenkanen Suuressa lähetystössä 101 vuotta sitten

Suuresta lähetystöstä Suurkirkon edustalla otettu kuva. J. V. Tenkanen alhaalta lukien neljännessä rivissä äärimmäisenä vasemmalla.

Kuvan teksti: "Sen suuren lähetystön jäseniä, jotka olivat valitut jättämään Keisarille-Suuriruhtinaalle Suomen kansan adressin 5 p:ltä Maaliskuuta 1899."

Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II antoi helmikuussa 1899 manifestin, joka syvästi loukkasi Suomen kansalaisten perusoikeuksia. Tällöin isänmaalliset miehet ja naiset organisoivat ylioppilaiden avulla nimien keruun vastalauseeksi. Tähän adressiin tuli vajaassa kymmenessä päivässä lähes 523 000 nimeä eli yli kolmasosa maan täysi-ikäisistä kansalaisista. Adressi piti luovutettaman keisarille Pietarissa, jotta hän ymmärtäisi peruuttaa manifestinsa. Adressia viemään valittiin edustaja jokaisesta Suomen kunnasta eli lähes 500 miestä. Heistä yksi oli isoisäni Juho Viktor Tenkanen.

Vuonna 1939, muutama kuukausi ennen talvisodan syttymistä tuon Suuren lähetystön elossa olevat jäsenet kokoontuivat 40-vuotismuistotilaisuuteen, jolloin eräitä jäseniä haastateltiin. Aulis Tenkanen on kaivanut Suomen Kansallisarkistosta (kokoelmasta SL 1939) J. V. Tenkasen haastattelun, jonka kohta luen . Sitä ennen tahdon kuitenkin palauttaa mieleen taustatietoja, jotta helpommin voisimme samaistua tuskin 30-vuotiaan sukulaismiehemme asemaan maamme historian eräänä käännekohtana.

Suomen Sodassa 1808–1809, josta Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat kertoo, Venäjä valloitti Ruotsilta Suomen Torniojokea myöten. Haminan rauha tehtiin syyskuussa 1809.

Siihen aikaan sodat olivat armeijojen välisiä taisteluita. Kansa joutui tietysti paljon kärsimään, mutta se ei muuttanut pois kotipaikoiltaan, vaan jatkoi maanviljelystään, kaupankäyntiään ja kirkonmenojaan kutakuinkin entiseen tapaan. Virkamiehetkin hoitivat tehtäviään aikanaan oppimiensa ohjesääntöjen mukaan. Tällaisessa tilanteessa keisari Aleksanteri I, joka ihaili suomalaisten soturien urhoollisuutta ja virkamiesten lahjomattomuutta, ryhtyi jo sodan aikana suunnittelemaan Suomelle erikoisasemaa Venäjän valtakunnassa. Siinä tarkoituksessa hän neuvotteli suomalaisten vaikuttajien kanssa ja kutsui kokoon valtiopäivät Porvooseen maaliskuun lopulla 1809. "Venäjän vihollinen ei ollut Suomi vaan Ruotsi", joten suomalaiset saattoi ehkä saada hyvällä keisarin puolelle jo ennen rauhan tekoa. Oli näet vaara, että Venäjä joutuu sotaan Napoleonin armeijojen kanssa, joten selusta oli turvattava.

Suomalaiset ymmärsivät, että sota oli hävitty ja että valinta oli tehtävä joko Venäjään sulautumisen tai keisarin tarjoaman sopimuksen välillä. Hätä ei lue lakia ja suomalaiset valitsivat sopimustien, rikkoivat valansa Ruotsin kuninkaalle ja kokoontuivat Porvooseen ylimääräisille valtiopäiville. Siellä keisari katsoi Suomen astuneen kansakuntana kansakuntien joukkoon ja antoi hallitsijan vakuutuksen säätyjen uskollisuudenvalaa vastaan. Vakuutuksensa mukaan keisari lupasi pitää voimassa Suomen vallitsevan uskonnon, maan perustuslait ja sen asukkaiden muut oikeudet. Tämän hallitsijanvakuutuksen hänen kaikki seuraajansakin sitten antoivat valtaistuimelle noustessaan. On huomattava, että Haminan rauhansopimukseen ei sisältynyt mitään mainintaa Suomen erikoisasemasta Venäjän yhteydessä. Ruotsi ei siten tullut takuumieheksi, vaan suomalaisten oikeudet nojasivat yksinomaan keisarin vakuutukseen.

Näin syntyi se historiassa harvinainen asiaintila, että itsevaltaisesti hallittuun suureen valtakuntaan oli liitetty pieni valtio, jonka rajojen sisällä hallitsija ei ollutkaan itsevaltias, vaan perustuslaillinen hallitsija. Käytännössä tämä ilmeni selvimmin ensiksikin siinä, että maan virallisena kielenä pysyi ruotsi ja toiseksi sotalaitoksen järjestelyssä. Suomen sotaväki oli näet koottava omista miehistä ja upseereista eikä sitä saanut viedä maan rajojen ulkopuolelle.

Suomen saatua autonomisen aseman täällä alkoi voimakas kehitys kaikilla elämän aloilla. Suomesta tuli toisten venäläisten kadehtima ja toisten esikuvana pitämä maa, joka ylitti venäläisten olosuhteet niin talouselämän kuin kulttuurinkin harjoittamisen aloilla.

Tämä johti vastavaikutukseen Venäjällä. Aleksanteri I ei enää kutsunut valtiopäiviä kokoon ja hänen seuraajansa Nikolai I aloitti neuvonantajiensa vaatimuksesta sarjan toimenpiteitä, jotka sotivat hänen hallitsijanvakuutustaan vastaan. Hän ei kutsunut kertaakaan valtiopäiviä koolle, vaan pyrki omilla määräyksillään mm. rajoittamaan suomalaisen kirjallisuuden julkaisemista. Hänen seuraajansa Aleksanteri II, joka epäonnistui Itämaisessa sodassa, oli vapaamielinen ja omaksui Suomelle myönteisen politiikan. Hän kutsui valtiopäivät koolle ja edisti Suomen olojen kehitystä monin tavoin. Hänen aikanaan saimme oman rahan, teollisuutemme perusta luotiin ja suomen kieli julistettiin ruotsin vertaiseksi kaikessa, joka välittömästi koski suomenkielistä väestöä. Aleksanteri II:n loppuhallituksen ja hänen seuraajansa Aleksanteri III:n aikana koko Euroopassa ja myös Venäjällä ja Suomessa voimistunut kansallistunne alkoi johtaa yhteentörmäykseen. Venäläiset eivät enää halunneet ymmärtää, miksi Suomella piti olla sellaisia erioikeuksia, että emämaa saattoi joutua häpeään Suomen kehityksen rinnalla. Nikolai II:n noustua valtaistuimelle 1898 alkoivat varsinaiset sortovuodet, pyrkimys järjestelmälliseen Suomen venäläistyttämiseen. Suomen kenraalikuvernööriksi nimitettiin samana vuonna kenraali Nikolai Bobrikov, joka oli saanut kokemusta venäläistyttämistyössä Itämeren maissa. Hänellä oli Suomeen tullessaan täydellinen ohjelma Suomen autonomian hävittämiseksi.

Keinona tavoitteensa saavuttamiseksi Bobrikov käytti Suomen sotaväen erikoisasemaa. Hän valmisteli Keisarille lakiehdotuksen, jonka mukaan Suomen sotaväen upseereina voisi olla myös venäläisiä ja että Suomen sotaväkeä voitaisiin käyttää myös maan rajojen ulkopuolella ja venäläisissä joukoissa. Kun hän tiesi, ettei tällainen lakiehdotus menisi Suomen valtiopäivillä läpi, hän laati keisarin allekirjoitettavaksi julistuskirjan, manifestin. Sen mukaan sellaiset lait, jotka olisivat luonteeltaan yleisvaltakunnallisia, s.o. koskisivat siis sekä keisarikuntaa että Suomea, sekä sellaisetkin lait, jotka koskivat Venäjän keisarikunnan etuja, erotettiin Suomen valtiopäivien valtapiiristä ja jätettiin viime kädessä venäläisten valtioelinten ratkaistaviksi. Suomen valtiopäivät saivat niistä vain antaa lausuntonsa. Keisari allekirjoitti tämän manifestin helmikuun 15 päivänä 1899.

Helmikuun manifesti merkitsi hallitsijan sanan syömistä, jonka tarkoituksena oli kumota Suomen itsemääräämisoikeus. Suomen kansa oli siitä niin järkyttynyt, että kun tuona kesänä Saimaan pinta nousi ennätyskorkeudelle ja jätti kallioihin veden pintaviivan, tätä viivaa alettiin nimittää valapattoviivaksi. Helsingissä ryhdyttiin kukittamaan hyvän keisarin, Aleksanteri II:n patsasta mielenosoituksena Nikolaita kohtaan ja naiset pukeutuivat mustiin.

Aktiiviset isänmaanystävät eivät kuitenkaan tyytyneet tähän, vaan organisoivat edellä mainitun vastalausenimien keruun sen jälkeen kun keisari oli torjunut sekä senaatin että valtiopäivien lähetystöt. Arveltiin, että koko kansan allekirjoittama vetoomus ja Suomen kaikkien kuntien edustajien käynti keisarin puheilla ei voisi olla vaikuttamatta harkintaan koko manifestin peruuttamiseksi. Adressi oli hyvin demokraattinen: siihen kelpasivat sekä miesten että naisten nimet – siis vuosia ennen yleistä äänioikeutta – ja siihen kelpasivat sekä herrojen että talonpoikien nimet.

Suuren lähetystön jäsenet valittiin joka kunnassa 5.3. yleensä jumalanpalveluksen jälkeen pidetyissä kokouksissa. Suuri lähetystö oli samoin kuin Suuri adressikin erittäin voimakkaasti talonpoikainen.

Lähetystön ensimmäinen kokous pidettiin tiistaina 14.3. Edellisenä päivänä kukin edustaja oli valtakirjaansa vastaan saanut pääsykortin, joka asian salassa pysymisen vuoksi ennen kutakin kokousta tarkastettiin jopa kolme kertaa.

Lähetystön ainoana tehtävänä oli hankkia audienssi keisarin luona ja luovuttaa hallitsijalle mukana tuotu, kooltaankin suuri adressi. Pettymys oli suuri, kun keisari ei ottanut lähetystöä vastaan. Hän käski kuitenkin sanoa, ettei hän ole heille vihainen. Päiviö Tommila on viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Suuri lähetystö todennut, että "Suomen eriytyvää linjaa pitkällä tähtäimellä katsoen Suuren lähetystön matka ei mennyt hukkaan. Helmikuun manifestin piti lähentää Suomea keisarikuntaan, mutta se suurensikin näiden välistä railoa."

J. V. Tenkasen haastattelu vuodelta 1939 on muistiin kirjoitettuna seuraava:

Suuren adressin paperit oli muuan maisteri tuonut pappilaan kirkkoherra A. O. Blombergille (Vuorimäelle). Blomberg oli sitten lähetellyt tietoja ympäri pitäjää, että seurakuntalaiset saapuisivat kirkonkylän kansakoululle kokoukseen ja kirjoittamaan nimiään adressiin. Tenkasen muistaman mukaan useimmat nimet olisikin kirjoitettu juuri koululla, jossa ihmisiä kävi tällä asialla ennen kokoustakin. Mutta oli nimiä sentään käyty noutamassakin. Leivonmäellä oli niihin aikoihin asukkaita vähän yli 2 000 henkeä, ja adressiin kertyi nimiä yli 600. Leivonmäki olikin prosenttimäärässä ollut parhaita pitäjiä koko maassa.

Tenkanen oli silloin Leivonmäen kirkonkylän kansakoulun johtajaopettajana.

Leivonmäen kuntalaisten adressi 5.3.1899 H. M. Keisari-Suuriruhtinaalle – ote allekirjoittajista (Kansallisarkiston nide 15, mikrokortti 145, Leivonmäki, s. 383). Neljäntenä kirjoittajana J. V. Tenkasen puoliso Aino Maria Tenkanen, o.s. Nummelin. 
Tenkasia suuren adressin allekirjoittajina

Kansakoulussa pidetyssä kokouksessa kirkkoherra Blomberg oli herättänyt kysymyksen edustajan lähettämisestä suureen lähetystöön. Hän oli ehdottanut Tenkasen valitsemista – tämä kun oli tottunut matkustelemaan ja voisi siten mennä vaikka Nizzaankin asti. Sanomalehdissä oli juuri ennen ollut tietoja, että keisarin piti lähiaikoina matkustaa Nizzaan, ja oli sen vuoksi puhuttu, että jos keisari ennättää matkustaa ennen lähetystön Pietariin saapumista, niin matkustetaan koko joukko jäljestä.

Tenkanen oli ajanut hevoskyydillä Jyväskylään ja noussut siellä iltayöstä junaan. Matkassa hänellä oli passi, jonka kirkkoherra Blomberg oli hänelle hankkinut. Passissa oli neljä kieltä. Junassa ei uskaltanut puhutella ketään vierasta.

Tenkanen toi myös tullessaan Suuren adressin lehdet. Kaivokadun ja silloisen Hakaniemenkadun kulmauksessa, viistoon vastapäätä Palokunnantaloa, oli ollut kanslia, johon ne jätettiin. Sen kanslian palveluksessa oli ollut paljon nuoria. Helsingissä hän sai majoitusohjeen erääseen hotelliin (Vuorikadun Hospiz). Kun hän saapui sinne hänelle osoitettuun huoneeseen, oli siellä ennestään kaksi miestä, jotka sittemmin osoittautuivat Akaan edustajaksi Karlstedtiksi ja Paimion edustajaksi Halkilahdeksi. He olivat sanoneet Tenkaselle, ettei sinne mahtunut enää ketään. Tenkanen oli silloin huomauttanut että tänne hänet oli neuvottu tulemaan ja että olihan siellä kolme vuodetta. Sitten olivat huoneessa ennestään olleet tiedustelleet hänen ammattiaan, ja kun hän oli vastannut "Opettaja", eivät miehet enempää kyselleet ja hän oli jäänyt sinne taloksi.

Seuraavana aamuna klo 10:ltä kokoonnuttiin Palokunnantaloon. Kuopion edustaja Sundman oli valittu kokouksen puheenjohtajaksi. Kokouksesta hän mainitsi, että professori E. N. Setälä oli käyttänyt puheenvuoron. Silloin Lopen edustaja Brander oli esiintynyt ja vaatinut, ettei Setälä saisi puhua kokouksessa, koskei hän ollut valittu edustaja. Erityisesti hän muisti erään puhujan, joka oli sittemmin osoittautunut professori Otto Engströmiksi. Pimeästä parvekkeen alta oli kuulunut komea, harvinaisen matala ja jylhä ääni, ja kaikki olivat kurkottuneet nähdäkseen puhujan. Myös Westzynthius oli Palokunnantalon puhujista jäänyt Tenkasen mieleen.

Jo Helsingissä oli annettu määräys, ettei puukkoja saanut pitää vyöllä Pietarin matkalla. Pohjalaiset olivat olleet vastahakoisia tätä kehoitusta noudattamaan. Menomatkalla saatiin Viipurin asemalla vaihtaa Suomen rahaa Venäjän rahaksi. Konsuli Eugen Wolff oli järjestänyt sinne miehiä sitä varten.

Pietarin matkan hän oli tehnyt yhdessä Joutsan kanttorin Nymanin kanssa. Kun he olivat seisoneet yhdessä Suomen aseman asemasillalla Pietarissa, oli heidän luokseen tullut suomea puhuva mies ja kysynyt kuuluivatko he Suureen lähetystöön. Kun he olivat vastanneet myöntävästi, oli mies kysynyt, oliko heillä asuntoa. Kun he vastasivat tähän kieltävästi, oli mies kehoittanut heitä seuraamaan. Mies oli ratainsinööri Pettersson, joka vei heidät Simbiezkajankadun varrella olevaan asuntoonsa. Asunto oli Suomen rautatielaitoksen omistamassa talossa, jossa asui paljon rautatien henkilökuntaa. Pettersson oli ottanut heidän passinsa ja lähtenyt kaupungille. Puolen tunnin päästä hän oli palannut ja antanut passit takaisin. Oli käynyt jossakin niitä näyttämässä.

Tenkanen ja Nyman olivat sitten liikkuneet kaksin kaupunkia katselemassa. Tenkanen oli ennenkin käynyt Pietarissa mutta Nyman oli ensikertalainen ja sen vuoksi pelkkänä silmänä. Usein hän unohtui katselemaan ympärilleen niin, ettei huomannut Tenkasen menoa, saattoi jäädä kymmeniä metrejä jälkeen, ja Tenkasen oli pysähdyttävä häntä odottelemaan. Tenkanen osasi muutaman sanan venättä ja he tulivat hänen venäjän taidollaan sikäli toimeen, että saivat ravintoloista teetäkin.

Tenkanen ja Nyman olivat panneet merkille, että Pietarissa heitä seurasi 20–30 metrin päässä kaksi siviilipukuista poliisia. Kun he kerran poikkesivat erääseen ravintolaan teetä juomaan, huomasivat he, että samaiset miehet kävelivät edestakaisin ravintolan edustalla kadun vastakkaisella puolella.

Muut suomalaiset kulkivat kaupunkia katselemassa oppaiden johtamina 15–20 miehen ryhmissä. Kerrankin oli sellainen joukko erään nuoren rautatievirkamiehen opastamana tullut heitä vastaan Aleksandrowskin sillalla.

Tenkanen mainitsi kuulleensa, että Bobrikow kuultuaan Suuren lähetystön matkasta oli vaatinut Uudenmaan läänin kuvernööriä de Pontia pysäyttämään lähetystön käyttämän junan. De Pont olisi vastannut, että hän tekee sen vain siinä tapauksessa, jos Bobrikow antaa kirjallisen määräyksen. Tätä Bobrikow ei kuitenkaan ollut antanut, oli vain tahtonut saada de Pontin toimimaan, mutta itse ei uskaltanut ottaa junan pysähdyttämistä vastuulleen.

Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherrana oli silloin Herman Kajanus, Robert Kajanuksen veli. Tämä oli tarjonnut kirkkoaan Suuren 1ähetystön käytettäväksi. Tarjousta ei kuitenkaan otettu vastaan periaatteellisista syistä, koska oli kysymyksessä ruotsalainen kirkko (tässä kertojan muisti siis petti hieman, peruutushan johtui piispan kiellosta. Haastattelijan huomautus).

Paluumatkalla tuntui jo Pargalovon asemalla ankara lumimyrsky. Miten myrsky kasvoi, sitä Tenkanen ei ollut pannut merkille. Menomatkalla ja perillä ei hän ollut osannut nukkua juuri ollenkaan, ja paluumatkalla hän sen vuoksi vaipui sikeään uneen ja nukkui Simolaan asti. Kaipiaisten luona hän oli pannut merkille, että veturit olivat peruuttaneet ja taas menneet eteenpäin. Kouvolassa saatiin tuntimäärin odottaa radan avausta.

Samassa junassa, jossa suuren lähetystön jäsenet palasivat Pietarista, matkusti myös kenraalikuvernööri Bobrikowin uusi apulainen, kenraali Shipow. Kouvolan aseman odotushuoneessa ja ravintolassa hän oli katsellut uteliaana suomalaisten lähetystöläisten lapikassaappaita ja hymyillyt. Kouvolan rautatieravintolassa ruuat loppuivat kesken. Kouvolasta noin puoli kilometriä länteen oli eräs sola tuiskunnut tukkoon, siinä oli ollut lunta 2 m:n korkeudelta. Tämän avaaminen vei paljon aikaa.

Uudenkylän asemalle tuli tieto, että Helsingin kaupunki oli kutsunut lähetystön jäsenet vieraakseen Seurahuoneeseen, jonne oli mentävä suoraan asemalta. Robert Kajanus oli johtanut orkesteria tässä tilaisuudessa. Joonas Castren oli selostanut suomeksi lähetystön retkeä, joku toinen ruotsiksi. Kirkkoherra Johannes Bäck oli myös puhunut, ja Tenkasen mukaan hän oli lausunut sanat: "Yksi mieli, vaikka kaksi kieltä" ensi kerran juuri tässä puheessaan, vaikka nämä sanat on mainittu Castrenin sanomaksi.

Tähän päättyy varsinainen haastattelu. Saatamme siitä kaivata tietoja, miten Pietarissa pyrittiin keisarin puheille ja miten se epäonnistui. Tenkanen ei kuitenkaan kuulunut lähetystön työvaliokuntaan eikä voinut näistä asioista tietää. Minusta onkin erittäin sympaattista se, että neljänkymmenen vuoden jälkeen, jolloin hän varmasti tiesi historioitsijoiden analyyseistä, hän tyytyi kuitenkin kertomaan vain sen, minkä hän itse oli omilla silmillään nähnyt ja omilla korvillaan kuullut.


Olli Tenkanen piti yllä olevan esitelmän Tenkasten sukukokouksessa 4. kesäkuuta 2000.

Ylläpito: webmaster@tenkaset.fi. Viimeksi päivitetty 11.10.2006.

Sivun yläosaan