”Siinä oli tuon syntymättömän sinfonian pääteema.”
– –
Elettiin vapaussodan jälkeistä ankaraa pulakautta, jolloin oli puutetta
kaikesta välttämättömästä, erikoisesti ruokatarpeista. Niinpä esim.
sokeria jaettiin ainoastaan lapsille ja sairaille. Sattui silloin niin
mukavasti, että koulumme johtokunnan puheenjohtaja, kauppaneuvos ja suuri ”sokeriherra” John Grundström lahjoitti opettajakunnalle kokonaisen
siirappitynnörin. Muistaakseni tämä tapahtui juuri koulutyön päättyessä
toukokuun lopussa [1919]. Rehtori Väinö Heikkilä kutsui opettajat koululle1
ja kertoi heille minkälainen onni heitä on potkaissut. Johdatti joukkonsa
vaatimattomaan juhlasaliin, osoitti siellä olevaa suurta, muodoltaan muhkeaa
astiaa, jonka tunsimme tynnöriksi ja sanoi: "Koko tuo makeus on meille
lahjoitettu!" Välittömästi seurasi kaikuva riemuhuuto ja sen vaiettua
rehtorin mielenilmaisuna: ”Mainiota – mainiota!”
Mutta tuo ihastuttava tynnöri oli täysin umpinainen, joten se sisällön ulossaamiseen oli keksittävä keinot. Opettajathan ovat useimmiten ammattinsa ulkopuolisissa tehtävissä enemmän tai vähemmän epäkäytännöllisiä. Miten ollakaan niin minut määrättiin ratkaisemaan tämä pulmallinen tehtävä. Kehoitin miesopettajia keinottelemaan tynnörin noin puolen metrin korkuiselle alustalle ja lähdin naapurissa olevasta asunnostani hakemaan työvälineitä. Palasin hetken kuluttua mukanani sievä koivuhalko, vintilä (poranvarsi), tuuman terä ja puukko. Vuoleskeltuani halon (ts. klapin) toisen pään pyöreäksi, noin yhden tuuman paksuiseksi ja tapin näköiseksi porasin kyljellään olevan tynnörin toisen pään ylälaitaan reiän, johon sitten sovittelin tuon halkotapin. Ja rehtori sanoi jo toisen kerran että ”mainiota – mainiota”.
Kun tappi oli lyöty tarpeellisen lujasti kiinni käännettiin tynnöri niin, että tappi oli ihan alasyrjässä. Minun hääriessäni tapin ja tynnörin kimpussa olivat toiset opettajat hakeneet astioita siirappiosuutensa kotiinkuljettamiseksi. Minä olin jo tuonut kotoani ämpärin! Ja sitten alkoi juhlallinen siirapin laskeminen kunkin tuomiin astioihin. Niitä olikin eri kirjava kokoelma. Oli siinä sangallisia ja sangattomia, korvallisia ja korvattomia (ei kuitenkaan yksikorvaisia). Enimmäkseen ne olivat noin 5–6 litran vetoisia.
Sangen hymyilyttävä tapaus oli professori Niemi. Hän oli käynyt jostakin noutamassa korkeahkon peltiastian, jossa ei ollut minkäänlaista kanninta. Kun tämä astia tuli jokseenkin täyteen siirappia oli sitä koko lailla vaikea kuljettaa. Professorin upotettava peukalot siirappiin ja sitten kaksin käsin ja kieli keskellä suuta kannettava koko makeus äärimmäisen varovasti ajuriin.
Jakotoimituksen päätyttyä sanoi rehtori kolmannen kerran ”mainiota
– mainiota” ja minulle vielä erikseen veitikka silmässänsä:
– Kuuleppas, kyllä sinun pitäisi tämän tilaisuuden muistoksi säveltää
jokin miellyttävä kappale.2
– Mikäs siinä, mutta mikä sille pantaisiin nimeksi?
Rehtori katsahti tynnöriin päin:
– Eiköhän sopisi vaikka tappisinfonia!
[Ote Arvi Karvosen kirjoituksesta Töölön yhteiskoulun 50-vuotisjuhlajulkaisusta v. 1962, s. 41.]
1 Siihen aikaan koulu sijaitsi Ruusulankatu 16:ssa.
2 Kirjoittaja toimi tuohon aikaan koulun laulunopettajana. Florankatu
(myöh. Urheilukadun) 10–12:een valmistuneen uuden koulurakennukseen
vihkiäisiin 14.5.1927 hän todellakin sävelsi kuorolle juhlakantaatin, joka
esitettiin myös 1987 pidetyssä 75-vuotisjuhlassa. Opettaja Alpo Noposen
sepittämät sanat löytyvät 50-vuotisjuhlajulkaisun sivulta 43.
|
|