Sukuseuran perustavassa kokouksessa Tampereella 1956 tuli puhetta Tenkasten
ulkoisista piirteistä. Varsinkin vaimot olivat sitä mieltä, että komeasta
nenästäänhän nuo Tenkaset tuntee. Urkuri-säveltäjä Aaron Tenkanen (synt.
1880), jolla itsellään oli oikein komea, suorastaan aateliselta vaikuttava
kyömynenä, kysäisi silloin kokousväeltä:
– Tiedättekös muuten, kuinka pitkä nenä voi oikein olla?
Tunsin kyllä sanaparren, jonka mukaan nenän pitää olla niin suuri, että voi
rukkaset kädessä niistää, mutta enimmäispituudesta en tuntenut mitään
vastaavaa. Kun kukaan ei osannut vastata, Aaron tokaisi:
– Yksitoista tuumaa; kaksitoista tuumaahan olisi jo jalka!
[Aulis Tenkanen]
Monet pyhäjärveläiset liikemiehet, Aaron Tenkanen niiden mukana, välittivät ennen Suomen itsenäistymistä puutavaraa Pietariin. Tältä ajalta kerrotaan hänestä oivallista kaskua, jonka todenperäisyyttä ei ole tarvis epäillä.
Aaron oli myynyt Pietarissa melkoisen halkomäärän, joka sijaitsi tietyssä
tienhaarassa ja jota ostajat eivät olleet käyneet katsomassa, vaan luottivat
Aaronin ilmoitukseen. Kaupanteon jälkeen ostajat pyysivät Aaronin mukaansa
kapakkaan juhlimaan kauppoja. Kun siellä sattui olemaan piano, Aaron meni ja
soitti Lisztin 12. Unkarilaisen Rapsodian niin, että "savu vain sormista
suihki". Ostajat rupesivat esityksen aikana katselemaan toisiaan ja
sanoivat Aaronille, että kyllä sitä onkin paikan päällä käytävä
katsomassa niitä halkoja. Aaron lähti rekeen mukaan ja siellähän ne halot
olivat, missä niiden pitikin olla. Häpeissään ostajat palasivat kapakkaan ja
pyysivät Aaronia vielä soittamaan, johon Aaron:
– En soita mitään, kun kerran rupesitte epäilemään. Suomessa jokainen
halkokauppias osaa tämän verran pianoa soittaa!
[Olli Tenkanen sukukirjassa vuodelta 1992]
Kun serkkuni Urpo Mäenpää pääsi [1943] rintamalta lomalle, heitti hän
ison vehnäsäkin kärryihin ja toisen [kotitilaltaan Perttelistä] meille Saloon sanoen:
– Jos saat nämä missä jauhoksi, niin ala paistaa lättyjä!
Kun viljat saimme serkultani kaiken lisäksi lahjaksi, ilollamme ei ollut rajaa. Mutta missä saada vehnät jauhoksi, kun ei ollut tuttuja mylläreitä eikä jauhatuslupaa?
Kuin tilauksesta astui sisälle mies, joka kysyi:
– Asuuko tässä [Salon rukoushuoneella] nyt Tenkanen?
– Asuu, minä olen Tenkanen.
– No terve sitten, minäkin olen Tenkanen. Mutta oletko sinä itsepäinen?
– Niin vaimoni sanoo, myöntelin hymy suupielessä.
– Kyllä sinä sitten olet oikeita sukuheimolaisia. Tenkaset ovat kaikki
kauhean itsepäisiä.
– Tiedätkö sinä, missä saisi säkin vehniä jauhoksi? kysyn vieraaltamme
– maatalousteknikko Lieto Tenkaselta.
– Mitä, onko sinulla sitten säkki vehnää tällaisena pula-aikana?
– On kuin onkin, mutta ei tietoa missä saisi jauhoksi.
– Säkki äkkiä tänne! vieras sanoi.
Hän sai säkin ja tuli viidentoista minuutin kuluttua takaisin mukanaan kolme
säkkiä jauhoa.
Siirtyä Pohjois-Karjalan nälkärintamilta Saloon oli elämys, jota ei voi unohtaa, eli miten kauan eli.
[Martti Viktor Tenkanen, kirjoitus Salon Sanomissa 1969]
Karjalassa oli useissa suvuissa tapana kierrättää isovanhempien ja vanhempien etunimiä. Ensimmäiselle pojalle oli tapana antaa isänisän nimi, ensimmäiselle tyttärelle isänäidin nimi. Toiselle pojalle annettiin usein äidinisän nimi, toiselle tyttärelle äidinäidin nimi. Kolmannelle pojalle annettiin mielellään isän nimi, kolmannelle tyttärelle äidin nimi. Aivan uusien nimien käyttöönottoa vieroksuttiin, mikä johti siihen, että nimikaimat olivat samassakin kylässä vielä 1700- ja 1800-luvulla tavallisia.
Isäni kertoi esimerkin siitä, miltä Pyhäjärven Saaprussa v. 1920
naapureista tuntui, kun käyttöön otettiin aivan uusia nimiä. Eräskin
mummo tuli ristiäisistä tuohtuneena:
– Voi hyvä Isä, millasii nimmii hyö antoit lapsil – iha lehmii nimmii:
toise nimeks pantii Rusko Hermikki, toise Kenne Putri!
Kasteluetteloon pantiin kuitenkin nimet Usko Henrik ja Keijo Ludvig.
[Aulis Tenkanen]
”Kävin Sibelius-Akatemiaa, ja soitin ja soitin pianoa. – – Jo kouluaikoina muuten, Töölön yhteiskoulussa, säestin pianolla aina kaikissa juhlissa, rukoushetkissä ja pippaloissa. Mulla oli yks mahtava opettaja, historian maikka Arvi Karvonen, joka opetti myös Sibiksessä. Hän kerrankin lykkäsi mulle [Aaron Tenkasen säveltämät] Koraalikirjan alkusoitot naaman eteen, ja kun kauhistelin, kuinka ehtisin soittaa kaikki nuotit ennen yhteistä virren veisuuta, hän totesi vain reippaasti: ‘Siitä vaan vetelet ja soitat ne nuotit, mitkä ehdit!‘ "
[Pirjo Bergström 1998]
|
|