ALOITUSSIVU | HISTORIA | GALLERIA | KUVA-ARKISTO | SUKUSEURA | UKK | LINKKEJÄ

 TAKAISIN

Erkki Karvonen (ACbbgec):

Spalernajan kalterien murtuessa

Suomalaiset jääkärit punaisen Pietarin vallankumouksen pyörteissä

Kuva: SA-kuva, Puolustusvoimat.Maaliskuun vallankumous 1917 oli ikään kuin ennusmerkki vapauden koittamisesta maallemme. Vaikka sitä seurasikin pitkä kärsimysten aika, oli se valanut turvattomien kansalaistemme mieliin uskon Venäjän sortumiseen ja sen mukana Suomen vapauteen. Niille kymmenille suomalaisille, jotka olivat pitkät ajat saaneet virua Venäjän vankiloissa ja Siperiassa, se toi joka tapauksessa kauan odotetun vapauden.

Seuraavassa mielenkiintoisessa kirjoituksessa kertoo kalterijääkäri, kapellimestari Erkki Karvonen maaliskuun vallankumouksen vaiherikkaista päivistä Pietarissa ja suomalaisten vankien vapautumisesta Spalernajasta, tapahtumista, joilla on erikoinen jännityksensä siksi että ne kuvaavat suomalaisten jääkärien ensimmäisiä toimia punaisen Pietarin vallankumouksen suurissa myrskyissä.

Jo useana päivänä ennen vallankumousta oli kaupungilta kuulunut ampumista. Siksi se ei tuntunut entistään merkillisemmältä maaliskuun 12:kaan päivänä, jolloin tapahtui loppuselvitys yksinvallan ja kansanvallan välillä ja jolloin aamusta iltaan kuului tavallista vilkkaampaa merkkinaputusta, ampumista ja liikehtimistä ulkoa. Kun minut kello 9 aikaan vietiin vankilan melko hienoon parturiin, jossa 10 kopeekalla sai leukansa sileäksi, huomasin siellä useita vartijoita erittäin vilkkaassa juttelussa ja heidän puheistaan eroitin tuon tuostakin sanan "revolutsija". Kello 11 aikaan sain aamiaisen ja jokapäiväisen sanomalehteni Russkij Invalidin. Murkinoituani heittäydyin sänkyyn lehteä lukemaan ja tupakoimaan. Tuntia myöhemmin saapui yhtäkkiä vankilan välskäri vartijan seuraamana koppiini, komensi minut paitahihasilleen, kääri toisen ylös ja rokotti minut kovalla kiireellä. Kun melua ja ampumista alkoi kuulua jo vankilan pihalta ja käytävistäkin, aloin epäillä koko rokotushommaa myrkyttämiseksi, hyppäsin vesijohdon luo ja pesin rokotetun paikan niin hyvin kuin voin.

Hälinä kiihtyi kiihtymistään. Kuului jo ankaraa jyskytystä, ovien särkymistä ja yhtenäistä huutoa. Yhtäkkiä löi joku siviilipukuinen mies koppini ruokaluukun halolla sisään, katsahti sinne ja nähtyään minun olevan puolipukimissa huudahti:
– Pukeutukaa heti!

Noudatin vaistomaisesti tätä käskyä ja pukeuduin aivan päällysvaatteita myöten, pakkasinpa kaiken kopissa olevan irtaimistonikin, vaatteet, kirjat, muistiinpanovihon ja ruokatavarani makuuhuopani sisään ja sidoin sen kulmat ristisolmuilla nyytiksi. Aloin jo uskoa vapautumiseni olevan edessä. Seuratessani ryskettä ja huutoa tein sen huomion, että aina kun jonkun kopin ovi romahti auki, ammuttiin samalla käytävässä. Sain tästä sen vaikutelman, että vangit ammutaan yksitellen koppeihinsa. Turvattomuuden tunne ja kuoleman pelko saivat minut valtaansa siinä määrin, että vaivuin lattialle saaden kouristuskohtauksen ja menettäen osittain tajuntani.

Kohta aukaisi kuitenkin siviilipukuinen vartija koppini oven, jolloin nuori sotilas hyökkäsi pistin ojossa sisään. Luulin nyt viimeisen hetkeni tulleen, mutta sotilas pistikin kiväärinsä nurkkaan, nosti minut ylös ja ensin syleiltyään ja suudeltuaan minua, sanoi kasvot innostuksesta hehkuen:
– Nyt on vallankumous, tsaari on kukistettu ja kansa on ottanut vallan käsiinsä ja te olette vapaa.

Kohta ilmestyi koppiini toisiakin vankeja. Yhdessä itkimme ilosta syleillen ja suudellen toisiamme. Minäkin olin tässä ihmeellisessä innostuksessa saanut kielilläpuhumisen taidon ja melskasin venäjää kuin vanha tekijä, vaikken sitä muuten paljonkaan osannut.

Nyt aloin minäkin täyttä kurkkua kiljua:
– Uraa revolutsija!

Astuttuani vihdoin nyytti selässä käytävään kohtasin ovella Aarne Sihvon. Vaihdettuamme lämpimät tervehdykset kiiruhdimme yhdessä alakäytävään, joka oli vankeja tulvillaan. Siellä kohtasin toiset suomalaiset, joita oli 70-80 miestä ja joiden joukossa oli monta entistä tuttavaani. Riemumme oli tietenkin sanoin kuvaamaton. Alhaalla Sihvo otti kohta johdon käsiinsä sanoen:
– Älkää hätäilkö, suomalaiset! Antaa ryssien poistua ensin; ulkona saattaa olla ansa.

Kun sitten yritimme poistua, olikin pihalle johtava kalteriovi suljettu. Löysimme kuitenkin käytävästä hirren ja ryhdyimme sillä miesvoimalla iskemään kaltereita rikki. Mahtavat suomalaisten hophii-huudot kaikuivat pihalta, ja niiden säestäminä murtuivat salvat. Niin aukeni lopultakin tie vapauteen, ja ahtaalla kadulla otettiin meidät vastaan raikuvin tervehdyshuudoin.

Kaupungissa oli vallankumous täydessä käynnissä. Hurrattiin, jaettiin aseita, särettiin ikkunoita, revittiin alas keisarivallan tunnuksia, kaksoiskotkavaakunoita, ryöstettiin kauppoja, piestiin ja tapettiin poliiseja ja santarmeja. Tuon tuostakin vilahti ohi hurjaa vauhtia kulkevia autoja täynnä kiireestä kantapäähän aseistettuja sotilaita ja työmiehiä, ja yhtämittaista ampumista kuului joka puolelta. Vallankumouksen huumaava melu täytti ilman ja pitkästä sorron yöstä vapautunut Venäjän kansa antoi riemunsa purkautua esille mitä mielettömimpänä meluna ja hurjasteluna.

Kadulla tapasin entisen koulutoverini, nykyisen kirkkoherra Palovaaran, sekä kaukolaiset opettajat Salon ja Pitkäsen, jotka myös olivat olleet Spalernajassa. Meihin liittyi vielä opettaja Pekkola Heinolasta koppitoverinsa, erään hevosvarkaudesta syytetyn venäläisen pojan kera. Ja kun me kuusi miestä painelimme lähistöllä asuvan Pitkäsen sukulaisen, nuohoojamestari Pitkäsen asunnolle. Siellä oli vastaanotto mitä sydämmellisin. Kun talon nuori neiti ilmestyi kahvipannuineen huoneeseen, katkesi innokas juttelumme äkkiä, ja jäimme tuijottamaan häneen kuin taivaalliseen ilmestykseen. Niin oudolta tuntui pitkästä aikaa nähdä oikean naisen pitävän meistä hellää huolta. Arvaa sen, että kahvi maistui hyvältä monen kuukauden paaston jälkeen.

Selvittyämme ensimmäisestä huumauksesta totesimme, että rahamme ja arvoesineemme olivat jääneet Spalernajan säilöihin. Pennittömänä olo vieraassa kaupungissa taas ei tuntunut mukavalta, minkä takia lähdin Pitkäsen ja Palomäen kera vippausmatkalle erään Pitkäsen tuttavan, insinööri Komosen luo. Insinöörin avattua oven kerroimme terveisiä Spalernajasta ja työntäysimme eteiseen. Nähtyäni salissa pianon hyökkäsin soittamaan Porilaistan marssia, insinööri veti minut ylös kesken soittoani selittäen peloissaan:
– Menkää hyvät miehet pois! En minä uskalla ottaa teitä vastaan! Olen Putilovin asetehtaan palveluksessa ja vein joutua ikävyyksiin teidän takianne!

Hän ei tuntunut vielä luottavan vallankumouksen onnistumiseen. Ovella pisti hän kumminkin Pitkäsen kouraan pyytämämme 50 ruplaa. Menimme toveriemme luo ja jaoimme rahat kristillisesti tasan.

Kadulla näimme erään lihavan torimatamin jakavan aseita kansalle. Hän tarjosi niitä meillekin, mutta emme huolineet. Kansa katseli meitä senvuoksi sangen epäluuloisesti epäillen meidän olevan vasta-vallankumouksellisia.

Spalernajan vankilan käytävässä olimme me suomalaiset sopineet tapaavamme toisemme Suomen rautatieasemalla samana iltana kello 6. Sinne päästäksemme täytyi meidän mennä Nevan yli, mutta Liteinin sillalle tultuamme huomasimmekin sen sotilaitten sulkemaksi. Konekiväärit törröttivät uhkaavina sillan korvassa. Etsiessämme muita ylipääsymahdollisuuksia huomasimme kauempana eräitten ihmisten juoksevan jäätä pitkin toiselle rannalle ja päätimme yrittää samaa keinoa. Rannalla oli vierekkäin pitkä rivi lotjia. Niitten yli kapuillen pääsimme jo melkein puolivähiin jokea. Hyppäsimme sitten jäälle ja juoksimme minkä jaloista lähti avoimen paikan yli toiselle rannalle. Sillalta kyllä ammuttiin meitä, mutta onnellisesti pääsimme sentään yli joen.

Suomen asemalla sijoituimme aluksi kahteen toisen luokan rautatievaunuun, mutta jo seuraavana päivänä luovuttivat suomalaiset rautatieläiset käytettäväksemme klubihuoneensa, jossa saimme pitää kokouksiamme. Meidät majoitettiin suomalaisiin perheisiin. Niinpä minäkin jouduin muutamiksi päiviksi yhdessä Sihvon, Palovaaran ja Pekkolan kera konduktööri Huttusen luo valtion taloon. Tämä pitikin meistä erittäin hyvää huolta huolimatta siitä, että oli sosialisti.
Puhettakin riitti loppumattomiin. Teimme vain sen ihmeellisen havainnon, että kielemme rasittui paljosta käytöstä siinä määrin, ettemme hopulta saaneet selvää toistemme puheesta. Sanat tulivat suusta yhtenä pulinana, vaikka kuinka koetti asettaa kielensä luonnolliseen asentoon. Pitkällisen vaitiolon jälkeen tuli rasitus liian ylivoimaiseksi. Nukuimme vihdoinkin nauraen toistemme avuttomuutta.

Tänä ensimmäisenä iltana tuntui kaikki kuin unelta. Nipistelimme toisiamme päästäksemme varmuuteen, että olimme todellakin hereillä.

Seuraavana päivänä pidimme kokouksen, jossa suunnittelimme paluuta Suomeen. Paljon kannatusta sai ehdotus, että hankkisimme aseet ja marssisimme yhtenä joukkona Raudun kohdalta rajan yli. Se olisi siihen aikaan ollut kuitenkin sangen uskallettu yritys, sillä Suomi kuului vielä Seynin valtapiiriin, joten vastaanotto olisi kenties ollut meille kohtalokas. Järkevämmät joukostamme saivat toki tahtonsa läpi. Päätimme siis jäädä Pietariin odottamaan tilanteen kehittymistä. Tämä odottaminen kesti viikon verran.

– –

Joku tuntematon lahjoittaja oli luovuttanut suurehkon summan avustukseksi spalernajalaisille Minäkin sain siitä takaisin 500 markkaa, ja se olikin hyvään tarpeeseen; sai ostaa ruokatarpeita ja vaatteita.

Spalernaja-kadulla oli Piirioikeudesta vedetty esille suunnattomia paperimassoja, joitten joukossa lienevät olleet meidän syytöspaperimmekin. Kansa potki ja repi niitä ja viskeli tuleen minkä ennätti. Liteinin kadun poikki oli kyhätty työkärryistä, hirsistä ja laatikoista oikea barrikaadi, jollaiset kuuluivat oikeaan vallankumoukseen, ja sotilaat pitivät sen takaa silmällä mahdollisia hyökkäyksiä. Kadut olivat tulvillaan kansaa, ja kaikkien rinnassa tai käsivarressa näkyi punainen nauha. Innokkaana vallankumouksellisena kannoin minäkin koko viikon punaista ruusuketta rinnassani. Ilman sitä olisikin ollut vaarallista liikkua. Nyt sen sijaan moni sotilas tervehti iloisesti ja tarjosi tupakkaa. Tuon tuostakin tuli vastaan suunnattoman pitkiä mielenosoituskulkueita punalippuineen, mitä räikeimpine, kannettavine, punavaatteille tekstattuine iskulauseineen ja marseljeesia soittavine soittokuntineen. Mitä rivoimpia kuvitettuja vihkosia tyrkytettiin ostettaviksi muutamalla kopeekalla. Niissä kuvattiin keisarin, keisarinnan ja Rasputinin rakkausseikkailuja.

Ampumista kuului vallankumouksen alkupäivinä aivan yhtenään. Vanhan vallan viimeiset vartijat ampuivat kätköpaikoistaan kansaa. Pian tällaiset sala-ampujat kuitenkin vedettiin esille ja surmattiin. Jouduin minäkin Palovaaran kera eräänä päivänä ankaraan kuulasateeseen Liteinin sillalla. Ihmiset heittäytyivät kaikki pitkälleen rautaisen reunakaiteen suojiin. Moni siinä haavoittui ja joutui ohikiitäviin ambulanssiautoihin. Me ehdimme jo lukea Herran siunauksen ja tehdä hätäisen testamenttimme. Ehjinä kumminkin pääsimme kahakasta.

Viimeiset neljä päivää olin toverini kera insinööri Berndt von Hertzenin luona. Hän oli saanut isältäni vaatepaketin minulle vankilaan toimitettavaksi, mutta kun olimme juuri samana päivänä päässeet vapaiksi, haetti hän minut kotiinsa, jossa luovutti sangen tervetulleen lähetyksen. Hertzenin ystävällisen perheen piirissä tuntui olo suloiselta. Olihan ero suunnaton vankikopin ja hienon aateliskodin välillä.

Venäjän väliaikainen hallitus lupaili julistuksissaan Suomellekin täyden autonomian ja paljon muuta hyvää. Monet meistä uskoivatkin näihin lupauksiin, mutta Sihvo ei uskonut, vaan julisti:
– Pojat! Älkää luottako ryssän lupauksiin! Eivät he ole ennenkään sanaansa pitäneet! Minä ainakin menen takaisin Saksaan, josta meille lopulta vapaus tulee!

– –

Ja ihmeellisesti toteutuikin hänen ennustuksensa. Saimme nimittäin olla erään historiallisen tapahtuman silminnäkijöinä, nimittäin Seynin ja Borovitinoffin Pietariin tuonnin. Kun he matruusien saattamina saapuivat asematorille, alkoi Seyn huutaa ajuria. Silloin eräs sotilaista pukkasi häntä kiväärin perällä takalistoon ärähtäen:
– Guljai, sabak!

Ei auttanut ukkopahan muu kuin lähteä rouvineen lompsimaan pitkin kevätsohjuista katua. Arvaa sen, kuinka meidän suomalaisten sydämet riemusta sykähtelivät nähdessämme isänmaamme sortajan näin häväistynä.

Teimme Seynin karkoituksesta sen johtopäätöksen, että paluutie Suomeen oli vapaa. Niinpä seuraavana päivänä sanoimme hyvästit ja suuret kiitokset pietarilaisille ystävillemme ja lähdimme rautateitse kotimaata kohti. Asemalla oli paljon saattajia. Monet meistä saivat kukkia ja lahjoja. Junailija järjesti meille erikoisen toisen luokan vaunun. Kun olimme kaikki passittomia, pelkäsimme pahoin joutuvamme vielä pulaan raja-asemalla, Valkeasaaressa. Junailija seurasi tarkastavien sotilaitten mukana. Tultuaan vaunuumme sanoi hän vain rohkeasti:
– Nämä miehet ovat Pietarin vankiloista vapautuneita suomalaisia vankeja.

Vartioston johtaja huitaisi kättään ja sanoi naurahtaen:
– Harashoo!

Ja niin pääsimme vapaasti edelleen.

Terijoen ja Uudenkirkon asemilla tervehdittiin meitä kuorolauluin ja eläköönhuudoin. Viipurin asemalla oli tuhansittain kansaa meitä vastassa. Venäläiset sotilaat kantoivat meitä käsillään pitkän matkaa ja hurrasivat kovasti. Eivätpä Iivanat arvanneet kantavansa sillä kertaa miehiä, jotka olivat taistelleet heidän isänmaataan vastaan. Vallankumousinnostuksessa ei oteta tällaisia pikkuseikkoja huomioon. Viipurin kaupunki tarjosi meille Seurahuoneella komeat päivälliset, joilla pidettiin useita puheita puolin ja toisin. Oli meidänkin joukossamme hyviä puhujia, kuten Yrjö Ruutu ja Into Auer.

Soitin Viipurista isälleni Käkisalmeen ilmoittaen vapautumisestani. Hän ei ollut uskoa korviaan kuullessaan ääneni. Ihanalta tuntui sitten paluu kotiin, eritoten kun se tapahtui matkalta, jolta ei uskonut enää palaavansa.

– –

Monen spalernajalaisen hermosto oli pahoin kärsinyt vankila-aikana. Esimerkiksi opettaja Pekkola kertoi aivan tosissaan tunteneensa, kuinka seinän läpi johdettiin ikään kuin sähkövirta, joka sai hänet ajattelemaan mitä vaarallisimpia asioita. Täten muka luettiin hänen ajatuksensa. En ihmettele laisinkaan tätä, koska itsekin koin samansuuntaista. Huomasin joskus näkeväni unta valveilla ollessani. Säikähdin tätä hirveästi ja aloin epäillä järkeäni. Ryhdyin tekemään voimisteluliikkeitä ja siten pääsin taas vähitellen hermojeni herraksi.

Pian alkoi kuulua uutisia, että entisiä poliittisia vankeja aletaan taas vainota. Senvuoksi me itäisen Kannaksen spalernajalaiset Palovaara, Pitkänen, Salo ja minä järjestimme hälyyttäjät Viipuriin ja Hiitolaan siltä varalta, että epäilyttäviä sotilasosastoja olisi tulossa seudullemme. Tarpeen tullen olisimme paenneet erääseen asumattomaan Laatokan saareen ja eläneet siellä eristettyinä kalasaunassa. Kerran viikossa olisi luotettava lähetti tuonut meille elintarpeita ja uutisia. Olimme ostaneet jo varalta muonaa ja tupakkaa. Onneksi ei tähän varokeinoon kumminkaan tarvinnut turvautua.

[Ote Erkki Karvosen kirjoituksesta teoksessa Suomen Vapaussota N:o 7/1934, s. 150–.]


Ylläpito: webmaster@tenkaset.fi. Viimeksi päivitetty 11.10.2006.

Sivun yläosaan