 |
|
 |
 |
|
|
|
|
Yksi kirjan päähenkilöistä on "Saska", jonka helppo raha houkuttelee viinan salakauppaan. Yritys päätyy hetken kukoistettuaan ampumavälikohtaukseen ja lopulta vankilareissuun. Ensimmäisessä katkelmassa kuvataan osuvasti Saskan mielessä siintävää näkymää itsestään "Viipurissa sikaria polttelevana herrana". Jälkimmäisessä katkelmassa – Saskan vankilassa kirjoittamassa kirjeessä puolisolleen Jennylle – kuvataan Saskan mielen seestyminen ja eräänlainen sovitus, jonka hän saavuttaa sellikaverinsa Onnin opastuksella.
[Ote s. 140–144]
Saskan pontikkateollisuuden yllätyksellinen loppu sattui sopivaan aikaan – vähää ennen hänen vanhempiensa hautajaisia. Hän melkein laittoi kätensä ristiin ja kiitti elämää, joka niin nätisti ja hienovaraisesti tuli hänelle avuksi. Sillä kukapa nyt, kun häneltä olivat vanhemmat kuolleet, ryhtyisi häntä ivaamaan suruaikana. Hän lohdutteli itseään: – Se unohtuu kohta ihmisiltä!
Oli jo unohtunutkin monelta.
Hänen veljensä tosin laskivat siitä keskenään joskus pientä pilaa, että Tippa-Mikoksihan se tämä meidän Saska ja tehtailijaksi! Mutta heidänkin pilansa oli hyväntahtoista ja rajoittui muutamaan lauseeseen ja silmän iloiseen vilaukseen.
Sitä paitsi veljet tiesivät, että Saskaa on turha pidätellä. Hänen mustalaisverensä vievät häntä aikansa minne vievät, kunnes vastaan tulee luja seinä ja pysähdys.
Pontikkatehtaan hajottua ja vanhempien kuoltua näytti kuin se pysähdys olisi tullut jo nyt. Sillä hautajaisten jälkeen Saska ilmestyi talon väen keskelle työvaatteet päällä ja ryhtyi töihin.
Ensimmäiset päivät hän tosin teki töitä kuin itsekseen, erillään toisista. Mutta sitten hän tuli toisten joukkoon, ahersi kuin mies ja ryhtyi laskemaan leikkiä ja tekemään pieniä kepposiakin luonteensa mukaisesti. Ja näytti siltä kuin hänelle olisi haluttu antaa menneisyys anteeksi herkemmin kuin monelle muulle, joka oli syyllistynyt paljon pienempiin horjahduksiin.
Perunkirjoituksen ja perinnönjaon jälkeenkin Saska oli ensin kuin mies. Mutta siihen vaikuttivat monet tekijät, eniten ehkä hänen yllättävä naimisiin menonsa. Sillä sekin tapahtui Saskan “salamasodan” tavoin, kenenkään aavistamatta.
Sillä se oli hän, Saska, joka tempasi Jennyn Kallen kainalosta kuin haukka kanan rauhallisesta kanatarhasta.
Yllättäen hän iski Jennyyn silmänsä ja käänsi tämän mielen ja vei hänet vierelleen vihille.
Ei keritty sanomaan muuta kuin: – Se on niin Saskan tapaista. Kukaan ei tiedä mitä hän milloinkin tekee tai mihin ryhtyy, tietäneekö itsekään!
Kun perinnönjaossa Saska sai päätilasta ja talosta toisen puolen ja häntä vanhempi veli toisen, pääsi hän nuorikkonsa kanssa alkamaan taloudenkin puolesta täysin itsenäisen elämän. Näin alkoi hänen avioliittonsa kuin ryöppynä kauniin ja käsistään joutuisan ja olemukseltaan liikkuvan Jennynsä yhteydessä. Uskoivatpa hänen veljensä ja sukulaisensa, samoin kuin Jenny ja Saska itsekin, että nuoruuden riehakkaat vuodet ja harkitsemattomat otteet ja teot ovat jääneet häneltä jo iäksi menneisyyteen. Sillä kukapa hyvän ja kauniin nuorikkonsa mieltä pahottaisi tai saattaisi hänet häpeään tai taloudelliseen kurjuuteen. Jo yksistään Jennyn takia uskottiin Saskan muuttuneen ainiaan toiseksi mieheksi. Saskan tultua työstä kotiin häntä vastassa oli aina tavallista siistimpää ulkoportaista ja pihamaasta alkaen. Rikattoman puhtaana piti Jenny varrellisella luudalla pitkälti pihapolun ja rappujen edustan, pienemmällä varpaluudalla ulkoraput ja eteisen. Sisälle hän oli levittänyt puhtaalle lattialle omin käsin kutomansa raidalliset matot ja pöydälle liman ja piirongin päälle maljakkoon laittanut talvellakin metsän havuista tai pihlajoitten terttuisista oksista kauniita yhdistelmiä. Lauantain tultua hän kantoi pöytään kauniisti rypytettyjä karjalanpiiraita ja suloisesti tuoksuvaa paistia tehtaan valamassa, sulavamuotoisessa sukunassa. Mikä nautinto olikaan miehen tulla työstään sellaiseen kotiin, missä puhdaspiirteinen ja siisti nuorikko odotti häntä iloisin ilmein, kaiken kauniin ja puhtaan keskellä, saunakin suloiseksi lämmitettynä.
Ja mikä ilo Jennyllä, kun hänen miehensä ei tarvinnut lähteä Laatokalle kalaan, meren ja myrskyn vaaroihin ja taisteluihin, vaan sai tehdä työtä turvallisella maaperällä metsässä, niityllä tai pellolla, hänen itsensä hoidellessa navetassa lypsäviä lehmiä, määkiviä lampaita, kotkottavia kanoja ja pehkuissaan tyytyväisenä röhniviä, valkokylkisiä porsaita.
Mutta näin onnellisesti heidän elämänsä ei kauan jatkunut. Sillä Saska ei ollut näin tasaiseen elämään ja onneen kauan tyytyväinen. Hänen ”kynttilänsä” sytytti jälleen. Hän melkein näki, miten yksitoikkoiseksi onnellinenkin avioliitto tällä tavalla muodostuisi. Se olisi vain aamulla työhön lähtemistä ja illalla sieltä palaamista vaimon luo. Kun avioliiton ensi viehätys katoaisi, käsillä olisi vain ainainen arki.
Avioliiton ensi kuukausien kuluttua Saskan mieli siirtyi hiljakseen vanhoille laduille.
Pontikkatehtailunsa aikana hän oli saanut vihiä, että moni mies elää Viipurissa virolaisen viinan salakaupalla paremmin kuin pieni virkamies.
Englantilaisesta parhaasta kankaasta tehdyssä rekkapuvussa käyvät katuja, hienoja sikareja polttelevat.
Välillä pistäytyvät loistoravintoloissa ja hotelleissa, ottavat pikku naukkuja ja kuuntelevat kupletti-Tannerin somia lauluja.
Viipurista on nyt tullut karjalaisten Pietari, kaupan, seikkailuiden, ilon ja riemun keskus. Siellä soivat orkesterit ja uudenaikaiset grammarit. Siellä sihahtelee silkki, setelit kahisevat ja iloiset silmät välkähtävät kuin muinoin Pietarissa!
– Mekin voisimme muuttaa Jennyn kanssa Viipuriin, sanoi Saskan henki. Me voisimme aivan hyvin ostaa asunto-osakkeen, käydä aina pyhävaatteissa ja käyskennellä keppi kädessä torin kuhinassa ja Monrepon-puiston kesäisen lehvistön herttaisuudessa. Minä pärjäisin kyllä tällä nokulilla siinä missä toinenkin. Pärjäisin varmasti, jos vain sinne muuttaisimme.
Tätä uutta näkemystään hän ei katsonut voivansa kertoa kokonaisuudessaan Jennylle. Mutta pian näkyivät hänen aikeensa ensimmäiset merkit ja panivat hänen avioliittonsa ensi onnen koetuksen tuskaiseen tuleen. Saska myi yllättäen tila- ja talo-osansa vanhemmalle veljelleen. Mutta yhden lehmän, hevosen ja asunto-oikeuden hän jätti itselleen vuodeksi, sillä se sopi hänen suunnitelmaansa, josta Jenny ei ollut tietoinen.
Sillä ennen kuin hän muuttaa Viipuriin sikaria polttelevaksi herraksi, hänen on tehtävä vielä muutamia tempauksia maalla ja saatava lisää rahaa.
Mutta tilaosan myymisestä alkaen Jenny ei enää jaksanut olla häntä kohtaan yhtä avoin ja iloinen kuin siihen asti, vaan hänen kirkkaalle otsalleen oli laskeutunut pettymyksen pilven varjo, joka ennusti pimentyviä päiviä ja itkun ja tuskan synkeitä öitä. Saska näki tämän ja tuli itsekin apealle mielelle mutta lohduttautui sillä, että kun Jenny saa kerran nähdä suuren suunnitelman suloiset seuraukset Viipurissa, hänen kasvonsa jälleen kirkastuvat ja silmänsä käyvät säteilemään tyytyväisyyttä ja onnea. Siksi hän katsoi voivansa elää ja olla nyt nuorikolleen hiukan salaperäinen ja tämän toivomuksia ja tunteita noudattamaton näissä asioissa.
Saska otti kirjeitse yhteyden Viipurissa peitenimellä toimivaan ”Elokeskukseen”, virolaisen viinan maahantuojaan. Sieltä tuli kohta heille siististi pukeutunut mutta kuin liian totinen herra, joka esitti itsensä Jennylle Elokeskuksen osto- ja myyntimieheksi. Mutta kun hänen keskustelunsa Saskan kanssa tapahtuivat kovin salaperäisesti, kävi Jenny häntä kohtaan entistä epäilevämmäksi.
Viipurilainen herra neuvoi Saskaa hyvin yksityiskohtaisesti. Nelipyöräiset, mieluimmin jousilla varustetut myllyrattaat ovat sopivimmat ”viljan” kuljetukseen. Mutta runsaasti heiniä, kuormanpeitteitä ja sahanpurulla täytettyjä säkkejä pitää olla mukana. Viljanhakijan puvun pitää myös olla luonnollinen, vanha huopahatun reuhkana päässä, vanha kotikutoinen paltto hartioilla ja käpertyneet vanhat rasvanahkasaappaat jalassa. Mistään ei saa pilkottaa läpi kevyemmän työn tekijää. Tupakkana ei saa missään tapauksessa käyttää nykyaikaisia pillitupakoita, joista jää tielle leijailemaan hieno tuoksu. Parasta on hakea kotona kasvatettua nurkantakaista ja laittaa niistä matkalla aika sätkiä, että pahanhajuinen kessun savu röyheltää pitkin tietä ja saa tienvarteen asettuneet poliisit ja raittiusmiehet kakistelemaan kurkkuaan ja sadattelemaan, että onpa siinäkin mökin ukko, kun tuolla tavalla, tyhmä pässinpää, kessulla herkuttelee.
Viipurin herra neuvoi vielä Saskaa, mitä tietä hänen pitää ajaa lähelle Makslahtea. Sovitussa tienkäänteessä ilmestyy sitten oppaaksi "mylläri" ja johtaa perille rantaan.
Ennen lähtöä Saska vihjaisi sen verran matkansa tarkoituksesta Jennylle, että tämä arvasi loput. Syvän pettymyksen ja vihan puuskat raivosivat nyt hänen sisimmässään. Mutta Saska hyväili häntä ystävällisesti ja selitti, että pian on kaikki ohi ja Jennyllä rouvan onnelliset päivät Viipurissa.
– –
[Ote s. 188–195]
Jenny hyvä!
Parhaat kiitokseni kirjeestäsi!
Vai on Sinulla mennyt yhä huonommaksi. Se on ikävää. Mutta älä menetä toivoasi. Kaikki voi muuttua päivänä muutamana aivan toiseksi. Voit monestakin syystä odottaa valoisampaa aamua ja onnellisempaa aikaa.
Olen tehnyt täällä erään mielenkiintoisen havainnon: Olosuhteiden ei tarvitse välttämättä muuttua ensin, kun käy menemään jo paljon paremmin. Jos ensin tapahtuu pieni liikahdus sisimmässämme, niin se voi jo merkitä kuin aamunkoittoa ja vihertää nurmikoitamme.
Ei se katkera mieli, mistä minulle kirjoitit, ole ollut aina kaukana minustakaan. Kerroit tulleesi katkeraksi ja mieleltäsi ”umpinaiseksi” ja antaneesi ympäristösi tuntea, miten ”paljon parempia” he ovat kuin sinä. Siitä sitten oli tuloksena kaikkien ovien ja porttien sulkeutuminen: lehmääsikään et saa enää syöttää kuin narusta maantien varressa. Kuule Jenny, minä käsitän miten täynnä sisimpäsi on tuskaa ja häpeää tähteni. Mutta se ei tule kumminkaan jatkumaan aina, vaikka et näkisikään mitään ulospääsyä tai keinoa saadaksesi särkyneet välit entiselleen.
Katsos, minulle kävi täällä vankilassa jokseenkin samalla tavalla kuin Sinulle siellä. Kun tänne tultuani jouduin kosketuksiin tai kulkemaan ohi eräiden vankilan virkailijoiden, niin jo heidän ulkonainen olemuksensa pisti minua kuin tikari. Olivat niin varman ja tietävän näköisiä, naamat kovina kuin tärkätty paidankaulus. Jos olisin heitä sormeni kynnellä napannut poskeen, se olisi nähtävästi kopissut. Silloin minun hengessäni heräsi entinen Saska: – Näytä noille houru- ja höyrypäille, mistä aineesta ovat tosi miehet.
Minä tein samalla tavalla kuin hekin, vedin naamaani vahvan tärkkelin ja kipsin, vedin huuleni tiukasti yhteen ja tirauttelin heidän kysymyksiinsä vastauksia, joita tuskin samana päivänä ennättivät sulattaa. Annoin heidän selvästi ymmärtää, että pässinpäät, olette Saskassa pahasti erehtyneet. Kova tärkkeli ei suinkaan lopu ensin tältä puolelta. Jos sitä on teillä, niin sitä on meilläkin varastossa.
Näin kuluivat ensimmäiset päivät ja viikot. Pitipä minun näyttää täällä eräille vanhoille jermuillekin, että ei kannata hevostella. Joten yhteydet katkesivat minulta hyvin moneen suuntaan, vaikka ei ollut sellaista tarkoitusta. Mutta sitten sain sellikaverikseni tämän Onnin, josta jo kirjoitin, viipurilaisen papin pojan. Hän kertoi kokeilleensa tuon naamakipsin jo kouluaikanaan.
Hän on sellainen filosofi, pohtija ja kuin mikäkin professori. Olen saanut hänen ”esitelmistään” kuin uuden valon sisimpääni. Olosuhteet ovat täällä yhä entiset, mutta kun minä laukesin sisäisesti, vankilakin muuttui kuin vapaammaksi ja valoisammaksi. Koska Sinä olet nyt samanlaisessa mielentilassa kuin minä aikaisemmin ja kun vankilan viranomaisilta olen saanut tähän luvan, kirjoitan Sinulle pitkän kirjeen ja kerron hänestä tai paremminkin siitä, niitä hän on minulle kertonut. Ehkä silloin koet lukiessasi jotain samanlaista kuin minä täällä ja elämäsi käy avarammaksi ja mielesi toiveikkaammaksi.
Tämä sellikaverini kertoi käyneensä oppikoulua melkein seitsemän luokkaa. Mutta sitten hänet valtasi jokin erikoinen viisauden ja voiman tunto, ennen käsittämättömän ja nerokkaan löytäminen, että hänen isäpappansa alkoi vaikuttaa ihan homehtuneelta tyhjän tolkuttajalta, ajastaan hurjasti jälkeensä jääneeltä. Koulun opettajat tuntuivat myös samaan luokkaan kuuluvilta. He höpisevät vuosikymmenestä toiseen iänikuisia asioita, jotka on puitu ja syöty jo tuhannen kertaa.
Näin hän avoimesti minulle kertoi ja jatkoi tarinaansa: – Huomattuani itseni vanhempiani ja opettajiani älykkäämmäksi tulin samalla vetäneeksi päähäni jonkinlaisen naamarin, tuollaisen tietävän ja ylevän, ensin kohteliaan hienon, aina tilanteen mukaan.
– Ehkä kaikki olisi mennytkin hyvin, mutta tytön vintiöt pudottivat minut uljaan ratsuni selästä ensin. Oppikoulun seitsemännellä luokalla sekaannuin kahteen tyttöystävääni niin pahasti, että läksyjen luku tuli lyödyksi laimin. Kun isäpappa huomasi tämän, hän kehotti minua ystävällisesti muuttamaan suuntaa. Mutta kun siitä ei ollut apua ja minä aloin hänelle huomautella, että se on aika lailla vanhentunut se sinun käsityksesi ja kristinusko on tullut hyvin epävarmaksi ja kysymyksen alaiseksi, kun tiede on todistanut… Niin isä rusahti:
– Poika, sinä lakkaat vielä viisastelemasta isällesi ja itseäsi tietävämmille. Opettakoot koulukirjasi mitä tahansa ihmisen kehityksestä, apinaa tai orankia, niin pahan vallan ja synnin virran voimakkuuden sinä tulet kokemaan. Niistä ei päästä eroon viisasteluilla. Koko tämä ylpeä ihmiskunta saa vielä tuntea, mitä maksaa, kun se Jumalan hyljänneenä ui synnin sokeuden tuhovirrassa!
– Silloin minä kiivastuin ja kiljahdin isälleni: – Saakelin papit! Minä näytän heti, miten tyhmiä te olette ja vanhoillisia. Läjäytin koulukirjani pöytään ja tulin niin täyteen tuoretta voimaa ja viisautta, että tunsin olevani lähes kaikkeen pystyvä, ilman opettajia, pappeja, kirkkoja ja kouluja – pelkällä sisäisellä neroudellani.
– Minä paiskasin pappilan valkoisen ovenkin kiinni, että pihtipielet vapisivat ja ikkunat helähtivät! Se oli ihmeellinen voiman ja nerouden tunteen hetki! Tunsin voivani tehdä melkein mitä tahansa: luoda uuden valtakunnan, maailman, muuttaa ihmiset ja heidän mielensä ja toimintansa. Tekemään kaiken paremmaksi.
– Mutta päästyäni kadulle huomasin olevani jokseenkin rahaton. Onneksi oli lämmin kevätpäivä, ja selvenin ensimmäisen päivän lakitta päin ja pikkutakkisillani. Yö ja seuraavakin meni mukavasti tyttöystäväni luona. Sitten oli vaihdettava taloa ja mentävä toisen tyttöni hoiviin. Siellä meni mukavasti vielä pari kolme yötä. Mutta nyt olin jo aika nuutunut ja rahattomana kuin seinän edessä. Käsitin, että minun on käytävä tekemään nopeasti rahaa keinolla millä hyvänsä. Kävelin katua erään eläinlääkärin luo ja kerroin hänelle suunnitelmani – luottamuksella. Vakuutin, että jos asia järjestyy, olen ikuisesti kiitollinen ja kaikki pysyy takuulla salassa. Olin näet kuullut, että hän on aika humanisti herra ja tulkitsee lakeja ja asetuksia joskus ihmistenkin iloksi eikä vain eläinten.
– Tämä pulleaposkinen ja hiukan turskinnäköinen herra kirjoitti minulle aika nipun spriireseptejä: hevosille, lehmille, sioille ja koirille. Minun ei tarvinnut muuta kuin antaa hänelle valmiit isäntien nimet ja osoitteet. Sellaisen luettelon tekeminen kävi mukavasti puhelinluettelon perusteella. Minä pistin reseptinipun taskuuni ja myin ne halullisille hyvästä hinnasta, vein tuloista puolet eläinlääkärille ja annoin hänelle uuden nimiluettelon. Tehtyäni tätä rahtia muutaman viikon minun askeleeni olivat paljon varmemmat kuin isäni ja pääni pystympi. Minulla oli jo uusi lompakko ja siinä runsaasti seteleitä ja pankkikirja. Tuloni kasvoivat viikko viikolta. Minulla oli jo jälleenmyyjiä jokaisessa kaupunginosassa ja viimein kautta Karjalan kannaksen. Työni oli tavattoman siistiä ja tavara kysyttyä. Lääkäri hykerteli kanssani tyytyväisenä käsiään ja antoi mustekynänsä pärskyä paperilla aamusta iltaan. Mutta sitten tapahtui onnettomuus.
– Eräs vähittäismyyjäni oli työssä Kiviniemen syysmarkkinoilla. Kuten tiedät, ne pidetään laudoitetun aidan sisällä raviradalla, mutta isännät iskevät hevoskauppaa etupäässä lähimetsikössä.
– Näillä markkinoilla eräs isäntä, rahamies, osti jälleenmyyjältä tukun reseptejä ja piti pojalleen tosi iloiset häät, joissa juotiin kuin siat ja tapeltiin kuin karjut puukoin ja seipäin. Nyt seurasi tarkat tutkimukset, mistä viinaa oli niin runsaasti saatu. Siitä paljastui minun hyvä hankkeeni. Nämä hullut kun eivät osanneet iloita viinasta, vaan pää juotiin täyteen ja näkö sokeaksi, ja sitten tappelemaan ja tekemään ruumiita. Kaksi oli kannettu samoista juhlista ruumislaudalle, ja oikeus katsoi, että olen jollain tavalla osasyyllinen…
– Entä mitä sanoi isäsi, kun sai kaiken tietää ja sinut oli teljetty tähän taloon? minä kysyin kaveriltani.
– Sitä minä en voi kertoa, hän vastasi hyvin vakavana. – Mutta jos haluat, minä kerron miten eläinlääkärille kävi.
Kun nyökkäsin, että anna tulla, hän jatkoi selostustaan, sellin lattiaa edestakaisin harppaillen ja käsillään viittoillen:
– Poliisit menivät nyt tietenkin naurussa suin eläinlääkärin asunnolle ja tuumivat keskenään, että pannaanpas vaihteeksi lääkärin kultasuoni kilisemään kultamarkkoja valtion suureen pussiin. Mutta turha vaiva. Toiseksi jäivät poliisit ja vallesmannit. Sillä kun lääkäri huomasi, että hän oli nyt kuin Israelin kansa Punaisen meren rannalla, pääse ei oikealle eikä vasemmalle, niin hän heittääntyi hulluksi, raapaisi korvallistaan silmät napillaan ja virkkoi: – Näyttää siltä, että minä todellakin olen kirjoittanut nuo reseptit, joista minua syytätte. Kieltää sitä en voi. Mutta herrat poliisit! Viisaina miehinä käsitätte, että viisas lääkäri ei tee tuolla tavalla, että pärskii reseptejä aamusta iltaan kuin mielipuoli, tukkukaupalla. Minä olen varmaankin ollut silloin mielenhäiriössä. Mitenkään muuten en voi menettelyäni selittää. Kovin omituiselta se näyttää!
– Ja tämä lääkäri lampsii toisen lääkärin luo ja kysäisee tältä: – Mitä arvelet virkaveljeni, olenko ollut silloin järjissäni, kun olen kirjoittanut keväästä syksyyn, jatkuvasti tukkukaupalla aamusta iltaan spriireseptejä oppikoulunsa lössiksi lyöneelle hunsvotille, helvetin konsteihin ryhtyneelle papin pojalle?
– Minkään tieteellisen päätelmän mukaan et noin tehdessäsi ole ollut järjissäsi etkä normaali, vastasi lääkäri eläinlääkärille. Eikä siinä kauan nokka tuhissut, kun tämä antoi leimalla varustetun lääkärintodistuksen eläinlääkärille, että tämä oli syvästi sairas ja vähän väliä mielenhäiriössä ja välttämättömän levon ja hoidon tarpeessa. Joten hän on kirjoittanut nuo kirotut reseptit kaikki tilapäisessä mielenhäiriössä, vastuuttomana henkilönä.
Mutta etkö sinäkin olisi voinut puolustautua oikeudessa samalla tavalla kuin lääkäri? minä kysyin.
– Minä puolustauduinkin, hän vastasi. Huomautin tuomarille, että mitä arvelette, enkö minäkin ole ollut henkisessä shokkitilassa ja huumiossa, kun tunsin olevani äärettömän viisas ja voimakas ja kuin maailman luoja, vaikka jätin hyvän kotini, kouluni, opiskeluni ja menin elämään loisena tyttöystävieni luo, minä poikanulikka, isäni kanssakin väitellen, ja kumminkin hanttapulina salakauppaa tehden…
– Mitä tuomari vastasi?
– Hän katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi pöytänsä takaa asiallisen rauhallisesti: – Te käytitte äsken sanontaa: mitä arvelette, enkö minäkin ollut shokkitilassa jne. Tämä on kumminkin paikka, jossa ketään ei tuomita arvelujen perusteella, vaan näyttöjen. Eläinlääkäri on näyttänyt lääkärintodistuksella, että hän on tehnyt kaiken tilapäisessä mielenhäiriössä. Mutta teidän kohdallanne asiakirjat näyttävät, että teillä on kodista lähdettyänne ollut todellakin huutava rahapula. Johdonmukaisesti ajatellen siinä tilanteessa, kun teillä ei ollut muuhun ammattitaitoa, oli viisasta kääntyä sairaan eläinlääkärin puoleen ja saada tämä kirjoittamaan ilmaiseksi reseptejä, joita te sitten kauppasitte edelleen. Tämä ongelmanne ratkaisu oli siis, tilanteenne huomioon ottaen, yllättävän älykäs. Sitä paitsi te olette todella älykkään ettekä suinkaan sairaan ja hullun näköinen. Ovelat tekonne puhuvat eittämättömästi, yhdessä asiakirjojen kanssa, teitä vastaan eivätkä suinkaan teidän puolestanne!
– Herra tuomari, minä hätääntyneenä keskeytin hänet, kun pelkäsin joutuvani iäksi vankilaan. Entä isäni käräjäsaarnat, otetaanko edes niitä huomioon minua tuomittaessa? – Sillä tiesin, että isäni on käräjäsaarnoissaan korostanut, miten monesti armon tulisi käydä oikeudesta ja laupeuden ruoskasta, vaikka rangaistustakin tarvitaan.
Mitä siihen tuomari vastasi? minä jälleen huomautin.
– Otamme kyllä huomioon isänne saarnat, tuomari tyynesti.
– Hän on vuodesta toiseen muistuttanut, että meidän tulisi tuomita täällä kuin se Ylhäisin Tuomari, katsomatta henkilöön. Nyt erikoisesti otan sen seikan huomioon ja tuomitsen teidät, katsomatta siihen että olette papin poika, sairaan lääkärin harhauttamisesta, pettämisestä, irtolaisuudesta ynnä luvattoman tavaran kaupitsemisesta, kieltolain rikkomisesta ja raittiiden ihmisten saattamisesta väkijuomien vaikutuksen alaiseksi ja siinä tilassa, järkensä menettäneinä, toistensa vihollisiksi ja kolhijoiksi, jotka ovat nostaneet vaarallisia taltioita eli murha-aseita, puukkoja, kirveitä ja seipäitä toisiaan vastaan ja ottaneet kaksi miestä hengiltä, pidettäväksi kaksi ja puoli vuotta vankeudessa. – Tähän tapaan se tuomari minulle oikeudessa.
Siihen päätti Onni selostuksensa, sellissä kävelynsä ja heitti molemmat kätensä alas kuin ravistaakseen niistä pois ihmisen hulluuden ja osoittaakseen minulle, että pahasti pettyy, joka luulee voittavansa koko totuuden tieteellä. Sillä se on sillä tavalla sonnittu, sotkettu ja ihmisluonteen ylpeyden ja kierouden kanssa sekaisin hämmennetty, että ennen kuin annos jaetaan kansalle nautittavaksi, se ei olekaan enää tiedettä, vaan mielikuvituksen sekahedelmäkeittoa, joka ei nälkää kauas karkoita, vaan käy oksettamaan.
Mutta kun hän oli päässyt tähän, kysyin uteliaana: – Epäiletkö sinä tiedettä, tiedemiesten havaintojen paikkansa pitävyyttä ja jopa koulukirjojasi?
– Epäilen nyt, vaikka isälleni tulin inttäneeksi toisin. Katsos, Saska – hän alkoi jatkaa luentoaan – jos olen täysin rehellinen, niin tämä tieteisiin sokeasti uskominen saattoi minut sellaiseen tilaan, etten enää selvinnyt pappilan pöydässä ilman naamaria. Minä olin, valehtelematta sanoen, monena aamuna sellaisessa kunnossa. Minun piti vetää naamaani tuo kova kipsi ja tehdä silmäni piikiveksi, etten hävennyt ketään. Äiti ja isäkin painoivat katseensa alas, kun näkivät vakavuuteni. Heitä tietenkin hävetti. Mutta juuri tämä yliote, muka paremman tiedon osaajana ja nykyaikaisempana, pudotti minut liejuun kurkkuani myöten. Älä nyt ajattele, Saska, että olen uskovainen. En minä sellainen ole. Katso, sen ottaminen tuolleen yks kaks ei taida käydä päikseen. Mutta minulla lienee nyt oikeus epäilemiseen täällä vankilassa. Kun hyvän kodin poika joutuu kesken koulukäyntiään tällaiseen paikkaan, niin hän saanee oikeuden epäilemiseen. Ja minä epäilen, että valan tehneitten tiedemiesten tuloksetkin koostuvat nähtävästi usein omasta ja virkaveljiensä kunniasta, maineen kipeydestä, tohtorinhatun toivosta, rahapussista ja sen sellaisista, olettamuksista ja päätelmistä, joissa loppujen lopuksi ei ole päätä eikä häntää. Poliitikoista puhumattakaan. Mutta hyvä ja paha, joista edellinen valaisee mieltä, jälkimmäinen sokaisee, ne voivat silti olla olemassa, vaikka niitä ei voikaan laittaa koeputkeen tai suurennuslasin eteen. Isäni kuuluu erääseen kirkolliseen uskonsuuntaan tai lahkoon, miten nyt sen sanoisin. Pidin häntä senkin takia jollain tavalla hassahtaneena. Se kun näytti vaikuttavan kaikkiin samalla tavalla, teki kuin pehmeäksi tossuksi ja perään antavaksi. Isänikin sanoi usein, kun tuli kiistaa ja erimieltä: – No, mene vain edellä sinä. Minä tulen sitten perässä jos tuodaan. Mutta ollakseni jälleen rehellinen, isäni ja äitini kasvoilta oli poissa tuo liukas naamari tai kova kipsi. Sillä tavalla kirkkaampi ja pehmeämpi… Että se paha henki voi sittenkin olla ja tuppautua kaikella tavalla ihmiseen, tieteen varjollakin… Siihen sekaan ripottelee myrkkyään ja saa ihmisen ensin riikinkukoksi ja sitten sontatunkioon! Se voi olla, se paha henki, ja hyväkin. Ja kun minä nyt epäilen, tälleen kuin olen kertonut sinulle, minulla on jo aika paljon helpompaa. Se kova kipsi, katsos, se kiristääkin niin vimmatusti ja tekee sellaiseksi kovaksi kiveksi.
Näin tämä sellikaverini Onni. Siitä minäkin aloin epäillä, tarkistella syitä ja seurauksia hiukan enemmän. Ja kun tunsin, että nyt sisimmästäni laukesi jotain, antoi periksi, pehmeni, vankila ja sen henkilökuntakin näytti muuttuvan. Tämä voi tuntua Sinusta pikku jutulta, ehkä mitättömältä seikalta. Mutta sellainen se ei ole. Minä kirjoitan vielä Sinulle tästä lisää. On helppo nyt kirjoittaa, kun se tulee aivan kuin tuolta sisältä, silleen mukavasti virtaa, että oikein lystiä.
Jää Sinäkin, rakas Jennyni, odottamaan, kun se laukeaa sieltä itsestäsi. Kyllä se laukeaa.
Mutta en jatka enää pitempään, vaan toisten lisää. Voi oikein hyvin kaikesta karvaasta huolimatta! Lämpimin ja kaipaavin terveisin
Saskasi
|
|
|
|
|